Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini. Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut melkein hymyilemään.
Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.
Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä valokohta kuin lepopaikkana.
Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.
Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. — — —
YKSIN ELÄMÄSSÄ
Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu, Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa. Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.
V.A. Koskenniemi.
Palattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren kivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan enää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita tuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä nahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut, hyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia yöpöydällä — kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin yhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä ihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei edes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani pienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä kaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä minäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn kuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta tikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva pala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.
Eikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen ettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan niin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen pane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin akkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla. Siellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja kaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin tavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä vastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa hyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen ihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta. Ja ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo ohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut kai pian kokonaan peittää.