* * * * *
Tällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa sihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä tikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku viluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket alallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt elämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin katsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin kiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä, milloin tuskallisilta.
Tajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni on tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se aikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut jonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi repinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta sellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan harson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä vähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani onnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani tuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut elämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne, älyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja siten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa, onko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin kanssa voinut sanoa:
Entschlafen sind nun wilde Triebe Mit jedem ungestümen Thun.
Monta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois luisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja uudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten joukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen toistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet. Nyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä niitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta näyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet paljon.
* * * * *
Olin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia vuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon nuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran tutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen naiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin kokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he toisiinsa tekevät.
Varsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle, jota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi, jolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita ominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska syrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten silmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua uskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.
Eräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin yhdessä — kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet — ja menimme syömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä haltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu muusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä ja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle muuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni jäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin heti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun seurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi maaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän edelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani. Minä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni, sitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois yhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka tosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.
Kesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä hetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani, että molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin sisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti kumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa toverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.