— No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa illanviettoa? — sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.
— Kyllä niinkin, — vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme, joka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän ykskaikkisesti!
— Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.
* * * * *
Tässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma tarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin minä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman tukala olla.
— Ei — ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, — vastasin minä luonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni väkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää loukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.
Minä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen ja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he ovat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet sitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä täytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli varsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan jonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin äkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia ja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin lähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin luonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin suupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä enemmän katkeroitti.
Naistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa helmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut valahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne olisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin alas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään niin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut mielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni suureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.
Toverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään salaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti tapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä alkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri sillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota naista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään sen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän minun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin. Mutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti, joka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä hetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi rintaani katkeran turvattomuuden tunnon.
Minä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään ajattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa ja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain kalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin vastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden taakse toverini oli hävinnyt.