Mutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin nopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa menin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.
Olin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti heidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni alla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti alunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta, että me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme käsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä. Katsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen luettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki rattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan, mutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa. Samoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme toisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa ympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin lähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä toisilleen.
Eikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan istuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä jonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä kajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.
* * * * *
Seuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin minä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi silmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä ylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden ja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi kerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin. Mielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani paljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme ja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten itsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia nuo huomiot alussa olivatkaan.
Erikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä, jonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani. Hän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan äärimmäiseen saakka kiinni pitävä — yksi noita naisia, jotka kamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun todellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin vahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta yksinäisyydestä.
Kun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä kirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui keinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa sydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana käsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa keskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän olisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut samaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.
— Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, — sanoi hän hetkisen kuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.
Mutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.
— Mitä… kuinka sinä… mistä sinä nyt sellaista? — änkytin minä vihdoin vastaukseksi.