— Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.
— Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras ystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet ja viimeksi tänään, — lisäsi hän hetken kuluttua.
— Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin on yhteen saattanut? — sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa silmiin.
— Mikäkö? Onpahan vain…
Hän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä langan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas pöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin vielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi. Vaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut samanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain noin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä tiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että mekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.
Ja tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni ja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin kokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein näin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut mitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä. Kun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa ja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan uudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi helposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani ja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja jakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.
Monta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi tahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin jonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan. Ja tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että vaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi minua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee ottaa sellaisina kuin ne ovat.
Väkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari vuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin sairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime kerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän lepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi minut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla — ajattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja kuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka yhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei ole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa koskevista seikoista.
Vaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa mielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa ääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon aikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään yksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta, että ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain olisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä siitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet toisiimme tutustua.
Suhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin ennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan pitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni oli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää kiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan uudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi maailmaa.