Mikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen synnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä valtaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita toisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen, jonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen kanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin naisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä, alkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti ikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit vähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia syntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.

On omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä luonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään jo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen herätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka varhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä kerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja kaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.

* * * * *

Matkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan päin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä tehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan vaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui minua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen olevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen naisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä harso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa vaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.

Silmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon asentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet metsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.

Hetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni vastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun hyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin ominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa loi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt enää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen kypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan verevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan harson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi ulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.

Kun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään huomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi aikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki kuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin minä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan käsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä ulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus ensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.

Kotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä suuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini läpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän ei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan pääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin kävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain aniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa oli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä tai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi hän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden naiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta tavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin sekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan onnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja perheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.

Koulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja minä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin kuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa hänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran ollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään varustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut kaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön viitaten kirjottanut: "Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja onnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta".

Ensimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta mitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen erikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei tahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä olin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä vähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin eräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä puutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea lauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja yhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja tirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan lähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien työtä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän käänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. —