— Niin.
— Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja Launolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo pelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta, kun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:
— En töiltäni oikein jouda… ja… on siihen tärkeämpikin syy.
Hän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:
— Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime hetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu katse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin muut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini näkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja… käsitäthän kyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa… Olen tässä juuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi miniästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin neitoseen vakavammin kiintynyt ja… nyt näkisi hän tuon äidillisen toiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni, vaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.
Hän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi niin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta pysyi hän vaiti.
Hetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja Lindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän suletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen nautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:
— Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän olisi hänetkin saatava tänne?
— Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän istuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?
— Kutsu.