Kun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:
— Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä… sitä kilistintä, tiedäthän…
Sen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin hartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi Kivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen. Kuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin kautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.
* * * * *
Hetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta tarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi silmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät hänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti hän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja suunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut silmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin olisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:
— Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi minut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun pöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin näkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että meidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja kun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva. Kävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te olette jo aikoja sitte kuolleet… Älkää naurako (kukaan ei ollut yrittänytkään nauraa)!… ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle tietoja…
Hän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen että hän todellakin istui heidän keskellään.
— Eiköpä se kohta niin lienekin, — sanoi Launola, — ainakin minä tunnen olevani loppuun elänyt mies.
Hän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen olivat he pitemmän aikaa vaiti.
— Toivotonta se on, — alkoi Kivimäki hetken kuluttua, — että parhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään ei enää vedä puoleensa… ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä kuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.