— Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja perhe-elämästä, — lausui Lindroth alakuloisesti, — mutta olisikopahan meistä enää siitäkään laidasta alkamaan?
Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin tahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:
— Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut? Odottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.
— Niin, se oli silloin, — sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään tyynyltä nostamatta. — Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun naissuhteen sitä ennen… Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin meneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se tuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka sai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään jotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen pyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli jotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen leuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin väkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen kotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on vähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti, niiden viheliäisimmässä alastomuudessa — eikä se kai oikeastaan ole katselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä huomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä kuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka tyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua alkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon vuoksi heidän perheessään.
— Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole, — jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. — Ja olisiko meillä oikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän meitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja jälkeläisiä?
Hän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja odotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:
— Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin heittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti menneitä miehiä.
Toiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet mitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin nojapuuta ja tuijotti eteensä.
Ulkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot akkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja jäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola jonkunlaiseen unenhorrokseen.
* * * * *