Puoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun huoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja näki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa. Ensin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi hän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin kumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on täydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän esimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman. Se oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: "Viimeinen tervehdys äidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä."
Hän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen sohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen hartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun tasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.
VANHAPOIKA
Ket' ei näkö pettää voi, Oikean se valikoi.
Shakespeare.
Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä. Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue, johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen rouva ja kaksi tytärtä.
Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä, omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin pölyssä ja melussa.
Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen. Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.
Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:
— Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin kerrottava.