Laroche. Minä pidin hänen liukasteliana, minä luulin hänen himoovan ainoasti virkoja ja rahaa, niin petolliseksi häntä en luullut. Se ilkiö makeilla puheissansa! Minäpä en ollut hänen narrinsa ja seisoin jyrkästi vasten.
Kaarle. Ja me olemme samalla paikalla johon jäimme … ja isäni ei ole tullut sen etemmäksi!
Laroche. Se on totta, vaan antakaa minun puuhata, antakaa puuhata!
Kaarle. Enkä minäkään ole sen etempänä! Minä pujahdin tarhaan siellä tavata sitä joka mulle on rakkainta, vaan turhaan! Monjaat värsyt jotka siellä ajattelin ovat ainoa voittoni siitä.
Laroche. Oivallisesti! tehkää te lauluja morsiamelIenne! sill'aikaa minä ajan saalistani. Hän pettyy jos hän luulee minun seisattuneen.
Kaarle. Laroche-kulta! sellainen työ on meille halpa. Antakaamme sen kunnottoman viljellä likaista työtänsä ja koettakaamme ansiolla voittaa minkä hän hävittää.
Laroche. Pois sellainen ylpeys! Se on heikkous, se on turha luulo! Kuin? odotatko sinä kunnes rehellisyys tulee vallan päälle maa-ilmassa? Sinä saisit pitkään sitä odottaa. Kaikki maa-ilma on täynnä kavaluuden juonta. Tehkäämme kerran yhden hyvän asian eteen sellaisia. Muutoin se ei liikuta teitä. Tehkää lauluja, taivuttakaa lahjojanne, minä ne teen tunnetuksi … se on minun asiani!
Kaarle. Vaan todella… Te olette juuri tänään olleet ansassa.
Laroche. Ja se ei ole viimeinen kerta. Vaan elkää liikahtakaa, minä edistyn, minä en pelästy ensimäiseen pahaan, minä ajan häntä perästä kunnes hänen tapaan. Minä olin kylläksi ollut hänen narrinsa, nyt tahdon saman leikin näyttää hänelle. Jos hän saa aina niin tehdä, kuin on alkanut, hän ei seisatu ennen kuin minä olen kelmi ja sinun isäsi tuhma pöllö.
Kaarle. Minä kuulen tultavan.