Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet. Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion "herrojen" yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, — ja tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen Hannu Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja, — toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin oli avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli ollut vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana. Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu Hannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti Pouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä, ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. — Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.
Kettu Repolainen.
Arvataksemme tuntee moni lukijoistamme ennaltaan ainakin nimeksi vanhan saksalaisen sadun: Reineke Fuchs, jolle olemme tässä antaneet suomalaisen nimen: Kettu Repolainen. Emme voi tässä laveammin selittää tämän sadun syntyä, kun tämmöinen asia on kirjallisuushistorian oma. Tässä tahdomme vaan jutella sen, samalla tavalla kuin sen Göthe kertoelee, sillä erotuksella kuitenkin, että seuraten englantilaista mukailemista, teemme pitkän saksalaisen runoelman lyhykäiseksi suorakieliseksi jutuksi, ottaen kertomukseemme ainoastaan sadun pää-asialliset tapaukset.
Ensimäinen Luku.
Oli Helluntai, tuo ihana kevätjuhla. Vuoret, metsät ja niitut olivat kukkien ja viheriäisten lehtien peitossa; linnut pitivät iloa puitten latvoissa ja aurinkoinen vietti juhlaa maan päällä.
Kuningas Jalo kutsutti läänitysmiehensä kokoon ja nämät nyt tulla heijahtelivat joka haaralta. Sinne tuli Kurki Kurerikko ja Ruisrääkkä Tapinvääntäjä ja kaikki mitä isoista ja suurisukuisia löytyi. Sillä Kuninkaan oli aikomus, läänitysmiestensä kanssa pitää juhlallinen hovikokous, ja sinne nyt oli kaikkien tuleminen, suurten sekä pienten. Mutta kuitenkin oli yksi, joka ei tullut, se oli tuo petturi Kettu Repolainen. Ketulla oli, näet, paha omatunto ja sentähden vältti hän kokoontuneita ylimyksiä. Kaikilla oli kanteita häntä vastaan, kaikki olivat häneltä vääryyttä kärsineet. Ei hän ollut säästänyt muita, kuin veljensä poikaa, Mäyrä Metsäsikaa.
Susi Jolkka aloitti kanteet. Heimolaisensa ja ystävänsä ympärillään hän astuskeli kuninkaan eteen ja piti pitkän paheen, jonka lopetti näin: "Hyvä kuninkaani, jospa kaikki liinakangas, joka Gentin kaupungissa valmistetaan, tehtäisiin paperiksi, niin tulisi kuitenkin paperista paha puute, jos tekisin luettelon niistä konnantöistä, joita tämä riiviö on minulle tehnyt".
Ta'empana seisoi pieni koira, nimeltä Silkki, joka ranskaksi selitti kuninkaalle, kuinka oli köyhä ja vähävarainen, ollen hänellä ainoastaan palanen lihamakkaraa omaisuutenansa. Tämän vähän omansa oli nyt Kettu häneltä ryöstänyt. — Mutta kissa Mirri nyt astua hiivutteli eteen. "Joutavia", kiljusi hän, "Silkillä ei ole mitään valiteltavaa. Asia on jo kolmen vuoden vanha jo oikeastaan olikin tuo makkara minun, sillä minä sen varastin eräältä mylläriltä".
Pantteri sitä vastoin lausui: "me menetämme aikaa turhiin valituksiin; kuninkaallinen valta on antava meille kostoa. Annappas minä juttelen, kuinka tuo hävitön junkkari eilen kohteli Jänes Wääräsäärtä, tuota hyvänsuopeata miestä, jota ei kukaan meistä tahtoisi loukata. Kettu oli olevanansa pyhä ja rupesi Wääräsäärelle papiksi. He istuivat nyt yhdessä levolla ruvetaksensa uskontunnustusta lukemaan; mutta kettu ei voinut hillitä pahaa luonnettansa, vaan karkasi jäneksen niskaan ja rupesi häntä kynsillänsä repimään. Minä tulin paikalle ja tunsin kohta ketun ja myöskin Wääräsääri paran, jota hän piti kurkusta kiinni. Tuloni pelasti hurskaan miehen; katsokaa! haavojansa, kuinka niistä on vuotanut syytön veri. Ohoh, Jänes parkaa, jota ei kukaan raskitsisi sormella koskea. Sallivatko kuningas ja hänen korkeasukuiset ylimyksensä semmoisen konnan pilkata lakia ja oikeutta." "Oh, jos olisi tuo ilkeä jo Manalan majoissa", arveli susi vihoissaan.
Mutta Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, rupesi poissaolevan ystävänsä asiaa ajamaan. "Harvoin", sanoi hän, "toivovat viholliset toisillensa hyvää; ja niin on teidänkin laita, Susi Jolkkaseni, Me tiedämme kyllä, mitä arvelette sedästäni. Ah, jos olisi setäni täällä itse asiansa ajamassa, kylläpä myrkyllinen kielenne vähän kangistuisi suussanne. Mitä taas tuohon Jänestä koskevaan juoru-juttuun tulee, ettekö voi ymmärtää, että opettajan välistä täytyy rangaista oppilaistaan, kun hän kangertaa lukemisessa? Mitä tulisi nuorisosta nousevasta, jos jäisi erhetyksensä rankaisematta? Ja entäs tuo Silkki sitten, joka aidan takana kadotti lihamakkaransa. Mitä helposti saadaan, se helposti menetetään. Olisi senkin ollut paras hillitä liehakoitseva kielensä! Kuka voi moittia setääni siitä että hän ottaa varkailta heidän varastamiansa? Korkeasukuisten miesten pitää ainakin kohteleman varkaita kovuudella. Mutta vähänpä näkyy sedälleni vilpittömyydestä ja hurskaudesta kiitoksia tulevan. Sitten kuin kuninkaan yleinen rauha on julistettu, ei ole kukaan itseänsä käyttänyt niin siivosti kuin hän. Hän on ruvennut vallan toiseen elämänlaatuun; syö ainoastaan kerran päiväänsä, elää niinkuin erokas, käy röttikankaisissa vaatteissa ja on kokonaan luopunut liharuuasta, niinkuin eilen sain kuulla eräältä tykönänsä käyneeltä. Hän on jättänyt Veitikkälä nimisen linnansa ja ottanut luostarikammion asumasiaksi. Kuinka hän on käynyt ohueksi ja vaaleaksi paastoomisesta ja ruumiin kurituksista, joita hän kärsii lihansa kuolettamiseksi, sen voitte itsekin havaita, jos menette häntä katsomaan. Jos olisi täällä vaan, niin kylläpä hän saattaisi päällekantajansa häpeään."