Kun Mäyrä Metsäsika, oli lopettanut puheensa, tulla pöyhisteli Kukko Kotkottaja ynnä koko hänen sukunsa. Mustalla murhepaarilla kannettiin kananen, nimeltä Kuoppukenkä, etevin munivien sisarten joukossa. Tämä nyt makasi kuoliaana, pää ja niska poiskatkaistuna. Oh, verensä juoksi vielä juoksemistaan ja Kettu Repolainen oli sen vuodattanut! Kaikki pitää kuninkaalle kerrottaman. Kukko isännän seurassa kävi kaksi muuta kukkoa, nimeltä, Kukkuluurus ja Kekkalaarus, jotka nyt murheesen vaipuneina painuivat silmänsä maata kohden. Molemmat olivat murhatun naisen veljekset, ja huusivat yhtä ääntä kostoa murhaajalle. Kumpikin kantoi kynttilää. Kaksi nuorempaa kukkoa kantoi paaria; haikeat valituksensa kuuluivat yli ympärin. Sitten kukko isäntä otti näin puhuaksensa: "Armollisin Herra ja kuningas, ole laupias minulle ja lapsilleni. — Katso Repolaisen tekoa! Kun kevät kukoisti, niin minäkin raukka iloitsin, nähdessäni onnellista ja rakasta perhettäni, kymmenen nuorta poikaa ja neljätoista tytärtä. Emäntäni, joka on kanoista paras, oli synnyttänyt ne minulle yhtenä kesänä. Me olla oleskelimme rauhassa ja rakkaudessa; kartanomme oli rikasten munkkien hallussa, vahva muuri suojeli meidät vaaroista ja kuusi rotevaa koiraa vartioitsi lasteni turvaa. Repolainen kadehti hyvää rauhaamme, oli ehtimiseen väijyksissä ovemme takana, jossa koirat hänen kerran tavoittivat ja ryöpyttivät niin että luut kolisi. Nyt jätti hän meidät rauhaan vähäksi aikaa. Vaan mitäs tästä, hän palasi jälleen — kuulkaa semmoista ilkeyttä — erokkaan vaatteissa kantaen kirjeen sinettinensä, jonka tunsin teidän omaksenne. Tässä lu'in kirjoitettuna, että olitte julistaneet rauhaa kaikkien petojen ja lintuin välille. Hän ilmoitti minulle ruvenneensa munkiksi ja tehneensä tarkat lupaukset hyvillä töillä palkitsemaan muinaisia syntiänsä. No, siis ei ollut minulla mitään hänestä pelättävää. Hän oli muka iki päiviksi hyljännyt liharuuan. Päälliseksi näytti hän minulle papillisen pukunsa ynnä luostarin esimieheltä saamansa todistuksen uudesta arvostaan, jopa repi vaatteensakin auki, näyttääksensä jouhipaidan, jonka piti vasten ihoa. Tähän oli hän pukeutunut, kurittaaksensa muka kaikki maalliset ja lihalliset himot. Sitten jätti hän minun, lausuen muutamia hurskaita sanoja; hänen oli muka vielä sinä päivänä monta rukousta ja esirukousta pitäminen jopa kiitosvirsiäkin veisaaminen. Mennessänsäkin hän rukousta lukea jupisiteli. Minä läksin ilomielin lapsilleni ilmoittamaan Repolaisen hyvät sanomat ja heidän kanssa iloitsemaan tästä merkillisestä mielen muutoksesta. Nyt kun oli Kettu munkki, ei ollut meillä maailmassa enään mitään pelättävää. Me hääräsimme suruttomina muurien toisella puolella. Mutta eipä aikaakaan, niin seurasi pahinta pahempi. Kettu, kavaluutta täynnänsä, oli asettainnut pensasten alle piiloon. Täältä hän nyt yht'äkkiä ryöpsähti ylös ja saavutti meitä portin suussa. Nyt seurasi surman töitä. Kauniimman pojistani ryösti hän minulta ja kun kerran oli maistanut vertamme, niin tästäpä hänessä pysyväinen himo siihen. Varasti, näet, kunakin päiväni pojistani jonkun, jotta kahdesta kolmatta ei ole jäljellä muuta kuin viisi. Nämätkin joutuvat kohdakkoon surman suuhun. Oh, Kuninkaiseni, ole armollinen meille! Eilen tuo julma löi tyttäreni, mutta koirat pelastivat kuolleen ruumiinsa. Täällä se nyt makaa! Repolainen on ilkeän työn tekijä".
Sitten Kuningas lausui: — "Tule tänne Mäyrä Metsäsika; katseleppas, miten tuo erokas paastoo ja ruumistansa kurittaa. Mutta sen minä sanon, jos vielä elän tulevana vuonna, pitää hänen oikein todenteolla katuman syntiänsä. Luota minuun, armas Kukkoseni, sinulle on oikeus tapahtuva. Haudata nyt vaan tyttäresi juhlallisesti, niin kuin korkeasukuinen ainakin. Anua soittaa sanoma-kellot ja kätke kaikella kunnioituksella kuollut maan povehen, Minä tahdon sen jälkeen neuvoitella näitten ylimysteni kanssa, kuinka kuninkaallinen oikeutemme on pahantekijätä rankaiseva."
Näin Kuningas määräsi juhlallista hautausta pidettäväksi, Kansa alkoi veisata juhlallisella nuotilla hautaus-virttä: Domine placebo, kaikki värsyt järjestänsä. Voisin mainita kuka piti ruumissaarnanki, mutta vähäpä tuosta. Ruumis laskettiin hautaan ja haudan suulle pantiin paksu kiillotettu marmorikivi johon hakattiin seuraavat sanat:
Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Kolkottajan tytär. Se oli eläessään kanoista kaikista etevin, koko suuren sukunsa kunnia; munimisessa ei sille kukaan vertoja vetänyt eikä ollut sitä kanaa, joka olisi voinut niin tarkasti kuin tämä vaipunut vainajamme jyviä maasta kuoputella. Ehkä Luoja oli hyvillä avuilla hänen kaunistanut, ei ollut sille pitkä ikä sallittu. Kettu Repolainen hurja, pahantekijöistä pahin, kaunokaisen kauheest tappoi, piian pikkaraisen surmas.
Tämmöinen päällekirjoitus oli kiveen hakattu. — Nyt kuningas kutsui viisaimmat neuvottelijat kokoon, jotta keskusteltaisiin tästä lakien ja asetusten julkisesta häväistyksestä. Nämät esittelivät, että kuninkaan piti lähettämän sanansaattaja käskemään Repolaisen hengen uhalla tulla kuninkaan eteen. Karhu Mesikämmen valittiin lähettilääksi. Kuningas puhutellen Mesikämmentä, muistutti häntä olemaan tarkka ja varova. "Kettu", lausui hän, "on viekas ja täynnänsä kavaluutta; hän varmaankin koettaa silmäsi lumoa valheilla ja liehakoitsemisilla ja viettelee sinun pauloihinsa, jos vaan suinkin voipi." — "Älkää millännekään olko, hyvä kuningas", vastasi Mesikämmen; "onpa minussa mies häntä kurissa pitämään".
Toinen Luku.
Nyt Karhu lähti matkoille. Ensin hän käydä katkutteli kankaisen korven läpitse, josta tuli vuoriloille, joissa Ketun oli tapa metsästää ja muutakin vilpitöntä elatuskeinoa viljellä, kuten vaan sopi. Tänne matkamiehemme ei pysähtynyt, vaan pyrki uutterasti Ketun linnaan, Veitikkälään. Tämä oli linnoistansa paras ja vahvin, jonka tähden siellä myöskin oleskeli, kun pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Mesikämmen, matkansa perille tultuaan, tapasi linnan portit tarkasti suljettuna, vieläpä erinomaisen hyvissä lukuissakin. Nyt kun ei voinut kuinkaan omin neuvoin sisälle päästä, rupesi huutamaan ulkopuolella: "Kettu orpanani, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen kuninkaan lähettiläänä tänne. Kuningas on valalla vannonut, että sinun on tuleminen oikeuteen ja on nyt lähettänyt minun tuomaan sinun sinne. Jos et tule, on sinulla hirsipuu ja kiristyspenkki edessä. Valitse nyt parempi puoli ja seuraa minua."
Repolainen, kun kuuli vieraan äänen puhuvan, oli ensin juosta linnansa piilopaikkoihin. Oli, näet, asumuksensa täynnä luolia, rotkoja ja käytäviä, sekä auastavia että suljettavia sen mukaan, kuten kulloinkin tarvittaisiin. Moni elävä raiska oli tietämittänsä tullut näihin sokkeloihin, joista ei enään voinut ulos päästä, vaan oli jäänyt ketulle saaliiksi. Näihin turvapaikkoihin ei hän kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi paeta, kun huomasi Karhun olevan yksin, vaan läksi ulos sanoen: "tervetultuanne, arvoisa setäni; suokaa anteeksi, jos olen antanut teidän odottaa ylimäärin, mutta olin par'aikaa lukemassa ehtoorukoustani. Kiitoksia tulemastanne tänne; minun on oikein hauska nähdä teitä hyvässä terveydessä. Huomenna tahdon lähteä kanssanne kaninkaan hoviin, jossa toivon teidän parhaasta päästä auttavanne asiatani. Tahtoisin vielä tänäänkin matkaan ruveta, päästäksemme pikemmin perille, vaan olen ruumiiltani kovin raskas. Olen syönyt liiaksi yhtä ruokaa, joka ei ole minulle oikein terveellinen."
— "Mitä ruokaa se oli?" keskeytti Mesikämmen.
Repolainen vastasi: "mitä mä aikaanne kulutan juttelemalla semmoisia turhanpäiväisiä. Niinkuin kyllä tiedätte, hyvä setäni, on elämäni aivan vaivaloinen ja hankala. Semmoisen köyhän raukan, kuin minä, täytyy usein syödä mitä vaan sattuu olemaan, olkoon sitten terveellistä tai terveydelle vahingollista. En milloinkaan syö mettä, paitsi kun ei minulla ole muuta syötäviä. Köyhyyteni nytkin pakoitti minun tuohon ruokaan."