Ja jo joutunn' oli armas aika. Suvee, josta lauloi, muuri mikään Häneltä ei sulkenunna. Sulo Kukka-kenttä eessä oil ja lintuin Liverrykset kuuli hän; ja Kristus, Kuta Saaronin kukaksi kutsui, Laakson lemmityksi viherjäisen, Tuli kukkana ja lempen', aivan Niinkuin rukoillut hän oli, mieltään Joka löyhäyksessä lämmittäen.
Kun hän virren päätti, sekehessä Oil jo taivas, alhalla vain asui Sumu vielä. Silloin päivyt nousi Idän pilvi-vuotehelta, valain Sädet-virran usmiin maan ja veden. Vaikeni nyt ilma, ja sen parvet Lepoo etsit, jok' olento näytti Katsella vain tahtovan, ei laulaa; Myöskin vanhus silmillänsä seuras Hartaulla, vaiti valon teitä. — Sumeaa mi äsken oil, se seestyi Tuossa tuokiossa. Niemi niemen Perään usmast' ui nyt ylös, saari Saaren viereen syntyi; mailma täynnä Kauneutta kasvoi hiljallehen Varjon tyhjyydestä, rajautui. Värin sai ja kirkkauden.
Mennyt Aikoja jo aamu-hetki oli, Kuinpa vanhus, kirkas katsannolta, Otsa pilvetöinnä, liikutettu Mielessään ja kiitollinen nousi Paikaltaan ja palas venehelle. Mutta hyvästiksi loi hän vielä Silmäyksen rannalle. "Nyt Herran Rauha teille", lausuvan hän kuului.
"Linnut kaikki, veikot, siskot nuoret. Herran seurakunta, jotka kanssain Kirkoss' yhdess' tänä-pän' olette Hänen kunniaansa veisannehet. Ja nyt kiitos sulle, kirkas päivyt, Tulkki opin taivahisen, joka Saarnan meille pidit, sydämmemme Taivuttelit Hänen hyvyyttänsä Tuntemaan ja silmin näkemähän."