Mutta ehtoo ehti; aurinkoinen Lännen veräjillä väjyin seisoi. Silloin miehuus Suomen sotilasten Heille voiton tuotti vihdoin viimen. Silloin sorretuksi näkyi vastus, Vihollinen poies pakenevan. Ja tuon urheen ukon ympärillä Kaikki taas oil tyyntä turvallista, Koska sitten joukko jälkimäinen Kunnaan kukkulalta töytäis alas, Ja se sotilasta sivuutteli. Kookas kohos tämä seisaallensa, Vakaisella virkkoi lausehella:
"Nuoret, urheet, somat Suomen poiat. Onko joukossanne, kuka kuulis Harmaahapsen sanaa sotilahan? Kiitos suuri — se on lausehensa — Teille päivän kunniasta tämän? Ilmoiss' ikänäns' ei oo hän nähnyt Tappelua tätä loistavampaa. Jumalalle kiitos, kunnioitus! Vielä viepi voitot Suomen kansa, Isäin henki viel' on hereillänsä, Vielä miehi' ompi maalla meidän."
Kirkko.
Vaikeet vaiheet, koetukset kovat Oiva tilalt' olit Onnelaisen Syvään sysännehet köyhyytehen. Min kov' onni säästi, sen vei aika. Talvee viisi kahdeksatt' oil tuonut. Päähän lumen, jot' ei sulaa suvi. Yks vaan hätiä kaikest' oil, mi muinen llons' oli, yks vaan, luja luotto Jumalaan, ku onnens' ohjann' oli; Ja hän oven loukossa nyt asui Toisen taloss' ylenkatsottuna, Armo-leipää syöden pitäjäänsä.
Mutta Juhannuksen juhla koitti. Väki heräsi ja vanhat, nuoret Juhla-pukuun pakenivat, kaikki Herran huoneesen nyt rientelivät. Sama halu heräs ukollenkin Ja hän haluns' isännällen haasti: "Veli armas, suoppa seuraan sua Templiin tänään, koko kevät-kauden Kivun tuskiss' oon ma taistellunna Sopessani; vuotta puoli sitten, Jumalan kun sanaa kuullut olen."
Järveen viittas isäntä. Se vielä Vahvan sumu-vaipan vallass' oli. Saart' ei näkyviss', ei vett', ei rantaa. "Ootko itse osoava, lähde", Sanoi hän, "muut venein eivät mene; Vaan on matka pitkä maata myöten, Eik' oo varsoja sun varaksesi."
Kovan kuultuansa lauseen läksi Vaiti vanhus rantaan, veneen työnsi Vesille ja soudun sumuss' alko. "Joka kalain retket veessä johtaa, Lintuin ilmass', että ennättävät Kunne kutsuu lakinsa, Hän suopi Minun myöskin templinsä nyt löytää."
Aika kului, vettä vaan ja usmaa Näki ukko, uralt' eksynynnä. Voima oil jo vaipumassa, soutu Työläämpi ja hervotoin jo käsi. Aamu-tyynessä kun selän yli Korviins' ensi kerran soitto kaikui, Hiljaist' oil se huminaa ja vienoo. Ja hän kaukan' oivals' olevansa Kirkosta, jo kotoo kauempana. Kaikui toiste, kaikui kolmannesti Soitto, vaanpa kaukaa sekin. Ja hän silmäns' iski taivahalle, Katsoi ylös pilvihin, kuin kysyin, Voimaa vailla, neuvoa ja toivoo.
Vaan samassa vene, verkan kulkein, Päätyi paadellen, ja himiästi Paaden yli sumun suusta siinti Silmiin tanner, lepoo tarjoava. Rannall' astui ukko, uteleva. Tunsi paikan, tunsi tyynni saaren. Miss' oil nuorna monet kerrat käynyt. Ja hän kalliollen istui, syvään Miettien, ja kolkkoo oil nyt kaikki, Pimee mieli, pimee maa ja taivas.
Mutta yhteen-soitto kaiku. — Oilko Korkeimman turvissa nyt vanhus? — Hän kun taivolle loi toivotoinna Silmät, sini-juova selvä näkyi Pilvein rakoloista, valon aave. Kirkossa nyt veisuu al'ettaman Piti; saarell' autiolla saman Ensi-kerran tuuli henkee veti Lehtein lomissa, ja kiuru kiiti, Valon herättämä, ylös ilmaan. Luonnon horto pian haihtui. Sävel Säveltä nyt seuras, ääntä lisäs Mäkein, laaksoin linnut. Riemu raikui Sumuiss' ilman, raikui rannan puissa Ukon ympärillä, ja hän laulun Viehäyksessä huolet poies heitti Ja sai sanat säveleille. Kesän Virsi ihana "Jo joutuu armas Aika" hiljasena hyrinänä Huulilt' ukon hartahasti sointui.