Mut mennessään kun tullessani Nuo tyynni tunsin mä; Ne pelkät pilvet olit vain Mun mielein peilissä.
Ja peilin varjo, valoisuus Niin niist' on rippuva! — O! lähde, kosk' on lepoisuus Aalloissas asuva?!
Soturi-vanhus.
Nousi vanhus vankka loukostansa, Miss' oil maannut pimennossa pirtin. Ikä, ennen raskas hartioilla. Kevenneeksi näytti nyt. Hän seisoi Mittavana, paljon muuttununna. Varsi suora kuni sotamiehen. — Ruoti-vaivaiseksi vanhoillansa Utaunut oli uljas ukko. Muiston' oli hällä muinosista Tappeluista — arvet ainoasti. Koditoinna kauan käveltyä, Matkattua viikon, pääty viimen Tiensä Röikön tölliin Alavuuteen.
Niinkuin horroksista herännynnä Pystyälle hän nyt pyrähtihen, Ryhtyi arkipuvun riisuntahan Kulunehen, mutta päälleen puki Pyhä-vaattehensa ukko vanhat, Hopee-hapset korjas korvain taakse. Valmis lähtöön pirtist' oli tuossa Soturimme, arvosana asuin Keltasinisessä puvussansa, Hattu vaski-päärmehinen päässä, Laen koskeen, pyöreen partahalla. Kuolon vaka tyyni katsannossa, Kädessänsä sauva käypäläisen.
Ulkon' armas paistoi aurinkoinen, Kauan pilviin piiltyänsä, taasen; Elokuun oil päivä seitsentoistas Selvä, sulo, kesä-heltehinen; Kentän, järven pintaa puhalteli Kevein löyhäyksin vieno tuuli. Mihin piti vanhan sotamiehen? Mihin säällä sulosella tällä? Minne ohjas ukko askeleitaan? Minne meni tällä kertaa tiensä? Tokko kolkoks' oli käynyt kolo, Ahtahaksi loukoss' asuntonsa? Ja nuo pyhävaattehensa vanhat Miks' oil päällens' ukko pukenunna? Kirkkohonko käkes hän nyt käydä, Templihinkö Herran piti matka? Kuulunut ei soitantoa sieltä, Kaikumist' ei kimeen kirkonkellon; Kiinni oli kivimuurin portti, Kiinni kirkko, väestäkin tyhjä. Ja mit' oiskaan tänäpänä ollut Huonehessa tekemistä Herran; Seitsentoistas päivä elokuuta Sunnuntai ei tänä vuonna ollut.
Vaanpa niinkin vanhan mielest' oli Parhaillansa kiihkun kirkonmeno, Kirkon sisäss' ei se tosin ollut, Lähistöllä toki likimmällä; Sillä siinä seuduin kunnahalla, Kankaalt' asti järven partahalle Soti juuri Suomen sotajoukko Edest' isänmaan ja kuninkaansa.
Elokuun oil päivä seitsentoistas Selvä, sulo, kesäheltehinen, Ja se sotur, vanhukselle oli Juhlapäivä, jalo, kaunis, suuri. Hänpä suoraan kävi kukkulalle, Minn oil pystytetty Suomen sotalippu. Tahtoi tänään Adlercreuts'in nähdä Jumalata julki palvelevan. Miekkain kitinätä teki mieli Ukon vanhan vielä kerran kuulla. Kuulla kanuunien laulantaa. Säveleitä tuiki tunnetuita, Juohutella muistiin muinosia, Noita nuoruutensa urotöitä. Katsastella, kuin tuo nuori suku Kiistat kesti veritantereella.
Näin on ukon mieltä selitetty, Ehkäp' oikeahan osattukin; Tuumiansa tok' ei nähnyt kukaan. Kävelynsä, sen vaan nähdä saatti. Vakavia astuin askeleita Hänen näki yhä etenevän. Kunnes kirkon kunnahalle pääsi. Missä sodan rajuin liekki riehui. Varteen tien hän siinä sioittihen. Oppimahan istaht' ottelua, Silmäns' iski siitä Suomalaisiin, Venäläisiin samon, vuorotellen. Missä vainen raivos vastatusten Joukkoin viha, vanhan silmä viipyi, Kuultip' usein kuni kirkastettu Muoto ukon ani mieltynehen.
Vihaisina vihisivät kuulat Sokeoina yhä ympärillään, Viljoin kaatui kuolon jalo touko Likell' uron utelevan siinä. Hänpä tok' ei tuosta liikahtanna. Mielens' yht' oil iloinen ja tyyni; Ja nuo kuulat kaikki ohi kuljit. Ukkoon yksikään ei kajonnunna. Vaihetellen yhtä yhtenänsä, Mukaan onnen oikullisen aina, Saarti häntä parvi sotilaita, Päalle-käypä tahi pakeneva. Vaan kuin kävivätkin sodan vaiheet. Rikkonut ei ukon rauhaa kukaan, Kunnioittain kulki ohitsensa, Suomalainen, samoin Venäläinen.