— Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. — Luulin sinun pitäneen hänestä.
— Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä — tavallaan. Mutta en anna hänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin nähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä — ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään — ja mies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin konsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.
— Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?
— Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen tuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen kasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan ilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi juuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että toimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi sentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita samoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin — ylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole välittänyt rahtuakaan… Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan alkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet tyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän pysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa olisi tarjona.
— Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen salaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. — Luulen, että siitä koituisi hänelle uutta tuskaa.
— Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran hienotunteisuutta… Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo miehet! Ensiksi on yksi niistä turmellut Leslien koko elämän, ja nyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö, tämä meidän maailmamme on sentään kauhea!
— Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett' kaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.
— Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin olla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas kaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.
— Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyi
Gilbert, joka samassa tuli huoneeseen.
— Harmia — oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan aikaan?