— Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.
— No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle? Se oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa äänessään.
Tohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.
Voitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie, ettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen — kuten meidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä ahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa istuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa. Mutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin, olisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan katseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi mainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi Leslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin kirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin punehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin selvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet. Mutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen siten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle hietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.
Eräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.
— Se on ollut niin kauan minun ystäväni, sanoi hän murheissaan Annalle. — Se oli Dickin vanha koira, näetkös — hänellä oli se jo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni, lähtiessään matkoille "Neljällä sisarella". Carlo oli hyvin kiintynyt minuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana vuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani että Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta ajatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin oli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi hänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen… No, siinä tilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä puolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento, jonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle niin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä pelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani hoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä aamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä — mutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se laski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla, uskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se vaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!
— Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. — Olin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja kauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.
Leslie pudisti päätänsä.
— Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa — en voi suoda sille mitään tunteita… Ehkä — joskus myöhemmin — jos tahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran jonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä piirteitä — se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen…Tuntuisi hiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan uskollisen palvelijan sijaan.
Anna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä jonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin, ja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne Barryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa päivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin suurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään tuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä seudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten muodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli ollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni Jim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli, huolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan ja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.