Gilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä "vanhana naineena miehenä". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan ihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota, että Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla unelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin. Hänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin heräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.
— Anna, sanoi hän vitkaan, — käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.
Anna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.
— Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. — Sinä näytät niin kauhean juhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään ainoatakaan kepposta — voit kysyä Susanilta.
— En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.
— Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan.
— Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!
— Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko, kuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa suuria paiseita?
— Muistan — muistan kyllä.
— Silloin käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkoin hänen päässään olevat arvet. Minun mielestäni Dick lääketieteen kannalta aina on ollut hyvin mielenkiintoinen olento. Anna, olen tehnyt sen johtopäätöksen, että jos Dick Moore saataisiin ajanmukaiseen sairashuoneeseen ja toimitettaisiin paikoin pääkopanavaus, voisi hän saada takaisin sielunkykynsä — hänen muistinsa palaisi jälleen…
— Gilbert! Annan äänessä ilmeni mitä voimakkain vastalause. — Tuota et voine tarkoittaa täyttä totta?