— Niin, niinhän Raamatussa sanotaan: Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi, sanoi Anna. — Mutta ei tästä koidu vapautta Leslielle. Hänen kahleensa käyvät vain yhä raskaammiksi. Oi Gilbert, et saa minua koskaan uskomaan, että menettelet oikein.
XXX.
LESLIE RATKAISEE ASIAN.
Influenssa oli äkkiä alkanut raivota The Glenissä ja kalastajakylässä, ja se piti Gilbertin kahden seuraavan viikon aikana niin kovassa työssä, ettei hän saanut aikaa käydä kapteeni Jimin tykönä, kuten hän oli aikonut. Anna alkoi jo hiukan toivoa, että hän oli luopunut Dick Moorea koskevista tuumistansa, ja kartellen johtaa niitä hänen mieleensä, ei hän enää maininnut koko asiaa — mutta se oli alati hänen mielessänsä.
— Olisikohan ehkä oikeammin kertoa hänelle, että Leslie pitää Owenista, ajatteli hän. — Hän varoisi kyllä antamasta Leslien koskaan aavistaa, että hän siitä tietää, joten Leslien ylpeys ei siitä voisi loukkautua, ja kenties hän sillä tavoin tulisi vakuutetuksi, että on parasta jättää Dick Moore oman onnensa nojaan. Sanonko sen hänelle — vain enkö sano? Ei, en voi kumminkaan sitä tehdä. Lupaus on pyhä, eikä minulla ole mitään oikeutta ilmaista Leslien salaisuutta. Mutta voi — en ole koskaan elämässäni ollut mistään asiasta niin huolissani ja suruissani kuin tästä. Se turmelee koko kevääni — turmelee kaikki.
Eräänä iltana Gilbert ehdotti aivan odottamattomasti, että he menisivät tervehtimään kapteeni Jimiä. Anna suostui tähän toiveet heikompina, ja he lähtivät matkaan. Kahden viikon päivänpaiste oli saanut ihmeitä aikaan tuossa toivottomassa, kosteutta tihkuvassa tienoossa, jonka ylitse Gilbertin varis oli lentänyt. Kuivina ja ruskeina ja lämpöisinä levenivät siinä nyt harjut ja kedot, valmiina puhkeamaan lehteen ja kukkaan, ulappa oli jälleen aurinkoisen sininen ja rannikko eteni loppumattomiin kirkkaudessa, joka lopuksi äärimmäisessä etäisyydessä kohotti sen väräjävänä kangastuksena ilmoille. Maantie kiemurteli lahden rannikkoa pitkin kiiltävän punaisen nauhan kaltaisena. Alhaalla hietasärkillä pyydystelivät poikaset kuoreita, ja jotkut heistä olivat keksineet pistää tulen edellisen vuoden pörhöiseen, kuivaan kaislikkoon. Liekit kuvastuivat komeina tummansinistä lahdenpintaa vastaan, tuulenhenkäykset kuljettivat niitä edelleen, ja ne loivat lehahtelevia kajastuksia kalliojyrkänteihin ja ranta-aittoihin. Tuo oli ihana näytelmä, jota Anna muulloin olisi katsonut suurella mielihyvällä, mutta tänään ei hän voinut ollenkaan nauttia kävelyretkestänsä.
Gilbertin laita oli samaten. Hilpeästä toveruudesta ei tällä kertaa ollut tuntuakaan, ja mielipiteet, jotka tavallisesti kävivät yhteen, olivat nyt joutuneet surkeaan ristiriitaan. Kopea tapa, millä Anna oikaisi niskaansa ja antoi lyhyet, kohteliaat vastauksensa, ilmaisi selvästi paheksumisen, jota koko yritys herätti hänen mielessänsä. Gilbertin yhteenpuserretut huulet todistivat Blythen suvun itsepintaisuudesta, mutta hänen katseensa oli alakuloinen. Hän oli päättänyt menetellä velvollisuudentuntonsa mukaisesti, mutta epäsopuun joutuminen Annan kanssa — se oli seuraus, joka oli varsin raskas kantaa. Kaiken kaikkineen — he olivat hyvillään, kun saavuttivat majakan — ja samalla tuo tunne tuotti heille tunnonvaivoja.
Kapteeni Jim pani pois verkon, jota hän kutoi, ja lausui heidät sydämellisesti tervetulleiksi. Kevätillan kirkkaassa valaistuksessa näytti hän Annasta vanhemmalta kuin koskaan ennen. Hänen tukkansa oli harmaantunut huomattavasti, ja tuo vahvarakenteinen vanha käsi vapisi hieman. Mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat ja levolliset ja ne kuvastivat rehellistä ja pelotonta mieltä.
Kapteeni Jim kuunteli äänetönnä hämmästyksestä Gilbertin esitystä tuosta asiasta, joka vaivasi hänen mieltänsä. Hyvin tietäen, kuinka tuo vanha kunnon mies jumaloi Leslietä, oli Anna edeltäkäsin varma saavansa hänestä kannattajan, joskaan hän ei voinut liioin toivoa sen vaikuttavan mitään Gilbertiin. Hänet valtasi siksi mitä suurin hämmästys, kun kapteeni Jim, säyseästi ja tyynesti, osoittamatta vähintäkään epäröimistä lausui ilmi ajatuksensa, että Leslien piti saada tieto asiasta ja itsensä ratkaista se.
— Oi, kapteeni Jim, en ikinä olisi uskonut teidän sanovan niin, huudahti Anna nuhtelevasti. — En luullut, että tahtoisitte tuottaa hänelle yhä lisää huolia.