Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Sitä en tahdokaan. Voin kyllä ymmärtää teidän tunteenne, rouva Blythe — tunsin itsekin jotakin samantapaista syvinnä sydämessäni. Mutta emme voi tässä maailmassa ohjata kulkuamme tunteitten mukaan — jos niin menettelisimme, joutuisimme usein sekä matalikolle että haaksirikkoon. On olemassa ainoastaan yksi varma kompassi, ja siihen on meidän turvaaminen — nimittäin se, mikä on oikein. Minä kannatan tohtoria. Jos on toiveita Dickin suhteen, täytyy Leslien saada siitä tieto. Minun nähdäkseni ei siinä ole ollenkaan epäröimisen varaa.
— Vai niin, huudahti Anna epätoivon vallassa, — odottakaapa vain, kunnes molemmat joudutte neiti Cornelian käsiin!
— Cornelia tulee kyllä suuntaamaan järeimmät tykkinsä meitä kohden, sanoi kapteeni Jim. — Te naiset olette niin äärettömän herttaisia, hyvä rouva, mutta teillä on se vika, että te annatte tunteitten hämmentää ymmärryksenne, niin että ette voi ajatella selvästi ja johdonmukaisesti. Te, hyvä tohtorinna, olette hienosti kasvatettu nainen ja Cornelian sivistys on jokseenkin pintapuolinen — mutta siinä suhteessa te olette yhtä maata. Ja hyvä Jumala — eihän teitä siitä voi parjata… Nyt minä keitän meille hiukan teetä, ja sitten juomme sen ja puhumme samalla hauskemmista asioista, niin saamme nähdä, eikö maailma meistä kaikista ala tuntua hiukan valoisammalta.
Kapteeni Jimin tee ja rauhoittava juttelu saattoi Annan mielen senverran tasapainoon, ettei hän kotimatkalla ollut Gilbertille niin pisteliään ilkeä kuin oli päättänyt olla. Hän ei edes viitannutkaan tuohon päivän polttavaan kysymykseen, vaan jutteli luontevasti ja vilkkaasti muista asioista, ja Gilbert käsitti tämän merkitsevän anteeksiantoa, joskin hiukan väkinäistä.
— Kapteeni Jim on tänä keväänä näyttänyt niin heikolta ja huonovointiselta, sanoi Anna alakuloisesti. — Minä pelkään, että hän pian lähtee hakemaan kadonnutta Margaretaansa. Mutta se olisi niin ikävää, etten tahdo sitä ajatellakaan…
— Kapteeni Jimin "purjehdittua viime retkellensä", kuten hän kerran sanoi, ei Neljä tuulta enää tule olemaan sama kuin ennen, lausui Gilbert.
Seuraavana iltana Gilbert meni piilipuitten ympäröimään taloon. Anna kuljeskeli halutonna kotosalla hänen paluutansa odotellen.
— No, mitä Leslie sanoi? tiedusteli hän Gilbertin tullessa sisään.
— Eipä juuri paljoa. Luulen, ettei hän vielä ollut voittanut mielenliikutustaan.