— Ja hän suostui leikkaukseen?
— Hän harkitsee asiaa tehdäkseen päätöksensä.
Gilbert heittäytyi väsyneenä lieden ääressä olevaan
nojatuoliin. Hän näytti rasittuneelta. Hänestä ei ollut suinkaan tuntunut helpolta ilmoittaa Leslielle tuo ihmeellinen asia. Eikä myöskään ollut hauska muistaa tuota kauhua, joka kuvastui Leslien silmissä hänen käsittäessään, mitä tohtorin sanat merkitsivät. Nyt, kun arpa oli heitetty, alkoi Gilbertiä vaivata epätietoisuus, oliko hän menetellyt oikein.
Anna katsoi häneen katuvaisena. Sitten hän laskeutui hänen viereensä matolle ja painoi kauniin päänsä hänen käsivarteensa.
— Gilbert, minä olen ollut sinulle niin paha tuon asian takia. Mutta aion tehdä parannuksen. Sano nyt kostoksi minulle jotakin ilkeätä punaisesta tukastani ja anna minulle sitten anteeksi!
Ja tuosta ymmärsi Gilbert, että päättyipä asia miten tahansa, niin ei hänen tarvitsisi kuulla nuhdetta: "mitä minä sanoin?" Mutta tuo ei sentään tuottanut hänelle täyttä lohtua. On helpompi tietopuolisesti hyväksyä velvollisuuden täyttämisen periaate, kuin noudattaa sitä käytännössä, varsinkin jos tunnollisuuden palkkana on naisen kyyneltynyt katse.
Hienotunteisuudesta kartteli Anna Leslietä parina seuraavana päivänä.
Kolmantena iltana tuli Leslie pieneen valkoiseen taloon ja ilmoitti
Gilbertille, että hän nyt oli tehnyt päätöksen. Hän aikoi matkustaa
Dickin kanssa Montrealiin huolehtiaksensa leikkauksesta.
Hän oli hyvin kalpea ja hän näytti antautuneen jälleen entisen umpimielisyytensä valtaan. Mutta hänen silmistänsä oli kadonnut tuo kauhun ilme, joka oli vainonnut ja kiusannut Gilbertiä, niiden katse oli kylmä ja kirkas, ja Leslie keskusteli vilkkaasti ja asiallisesti Gilbertin kanssa asian yksityiskohdista. Siinähän olikin paljon tuumimista ja harkitsemista. Saatuaan haluamansa tiedot lähti Leslie kotiin. Anna olisi halunnut saattaa häntä hiukan matkaa.
— On parempi, ettet tule, sanoi Leslie lyhyesti. — Tänään on satanut ja maa on kostea. Hyvää yötä!