— Olenko menettänyt ystäväni? sanoi Anna huoaten. — Jos leikkaus onnistuu ja Dick Moore saa järkensä takaisin, sulkeutuu Leslie jälleen omaan itseensä, niin ettei kukaan meistä enää voi lähestyä häntä.
— Ehkä hän hakee avioeron, sanoi Gilbert.
— Sellaista ei Leslie ikinä tee, Gilbert. Hänellä on harvinaisen luja velvollisuudentunto. Hän kertoi minulle kerran, että hänen isoäitinsä, vanha rouva West, aina teroitti hänen mieleensä, että jos on sitoutunut vastuuseen jostakin, niin ei saa koskaan koettaa siitä vapautua, kävipä se kuinka raskaaksi tahansa. Tuo on ollut hänen elämänsä perusohjeena. Mutta voihan se kenties tuntua peräti vanhanaikaiselta.
— Älä nyt ole katkera, Anna-tyttöseni! Sinä et pidä sitä vanhanaikaisena — sinullahan on itselläsi aivan sama käsitys vastuunalaisuuden velvoituksista. Ja oikeassa sinä olet. Velvollisuudentunnon puute on yhteiskunnallisen elämämme kirous — ja se on tuon kaikkialla maailmassa vallitsevan tyytymättömyyden ja levottomuuden alku ja lähtökohta.
— Sanoo saarnaaja, lisäsi Anna ivallisesti.
Mutta ilveilystään huolimatta hän tunsi Gilbertin olevan oikeassa, ja hänen sydäntänsä vihloi hänen ajatellessaan Leslietä.
Viikkokautta myöhemmin syöksähti neiti Cornelia lumivyöryn tavoin tuohon pieneen valkoiseen taloon. Gilbert oli poissa, ja Anna sai yksin ottaa vastaan ensi sysäyksen.
Neiti Cornelia ehti tuskin saada hatun päästään ennenkuin hän alkoi:
— Anna, voiko tosiaankin olla totta tuo, mitä olen kuullut, — että tohtori Blythe on sanonut Leslielle, että Dick voi parantua ja että Leslien pitää mennä hänen kanssaan Montrealiin, jossa voidaan toimittaa leikkaus?
— Kyllä se on aivan totta, sanoi Anna uljaasti.