— No hyvänen aika! Sehän on epäinhimillistä julmuutta — sitä se juuri on, sanoi neiti Cornelia aivan poissa suunniltaan. — Luulin, että tohtori Blythe olisi kunnon mies. En ikinä olisi voinut ajatella, että hän tekisi itsensä syypääksi sellaiseen — niin, sanon sen suoraan — sellaiseen konnamaisuuteen.
— Sepä oli ponnekas sana. Mieheni katsoi velvollisuudekseen sanoa
Leslielle, että Dick kenties voisi parantua, sanoi Anna hiukan
tulisesti. — Ja minä puolestani, lisäsi hän päättäen asettua
Gilbertin puolelle, — olen aivan samaa mieltä.
— Vieläkös mitä, se ei suinkaan pidä paikkaansa, pikku ystäväni, sanoi täti Cornelia. — Ei ainoakaan ihminen, jolla on sydäntä, voi olla sitä mieltä.
— Kapteeni Jim hyväksyi sen myöskin.
— Älä viitsi vedota tuohon vanhaan ukkorähjään, huudahti neiti Cornelia. — Hänen hyväksymisistään minä vähät välitän. Ajattelepa vain, mitä tämä merkitsee tuolle kidutetulle tyttöraukalle!
— Olemme kyllä harkinneet sitäkin. Mutta Gilbertin mielestä on lääkärille oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista seurauksista.
— Aivan niin, sehän on täysin miesten katsantokannan mukaista. Sellaisia ne nyt kerta kaikkiaan ovat, eivätkä ne taida siitä muuttua, Jumala paratkoon. Mutta sinulta, Anna, olisin odottanut parempaa, jatkoi täti Cornelia nyt jo pikemmin mielipahoissaan kuin suuttuneena.
Sitten hän alkoi pommittaa Annaa täsmälleen samoilla todistuskeinoilla, joilla tämä oli ahdistellut Gilbertiä, ja Anna puolusti miestänsä uljaasti samoilla aseilla, joita Gilbert itse oli käyttänyt häntä vastaan. Ottelu kävi pitkälliseksi, mutta lopuksi täti Cornelia heitti pois aseensa.
— Se on pöyristyttävää — ihka ilmeinen häpeä, selitti hän itku kurkussa. — Ei, en sanaakaan minä peruuta, ilmeinen häpeä se on. Leslie raukka!
— Eikö tädin mielestä sitten ollenkaan kannata ottaa lukuun Dickiä itseänsä? huomautti Anna.