— Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.
— Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä. Silloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu, ja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.
— Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?
— Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen kuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna! Ajatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!
— Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?
— Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neiti
Maria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.
Olipa hyvä, että puhe johtui heihin, — minullahan on sinulle
häälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!
— Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?
— Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui heistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti Karoliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän kysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit kaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?
— Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan lähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?
— Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on myöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.