"Rakas neiti Shirley", kirjoitti neiti Karoliina. "Maria ja minä olemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän aiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät onnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin, mutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt lähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne Teille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin kiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää vielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän vielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että Gog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle."
— Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean ääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. — En ikinä olisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!
Sinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet, valmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua pujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen toivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei halunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean pienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän omisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille vainajille.
— Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi keskuudessamme, kuiskasi hän. — Mutta minä luulen, että hän tietää kaikki ja iloitsee — jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että vainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät unohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut, sillä en voi unohtaa häntä koskaan.
Anna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut mukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas. Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti sopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana tuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta rannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa. Maaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle kaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat hänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.
— Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja liittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. — Muistatko, kun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin ensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.
— Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta — aivan kuten nytkin — ja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota vuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin puheisiin kanssasi.
— Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. — Kun sinä iltana erosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui minusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle anteeksi.
— Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa… Minä olin ilkeä ja kiittämätön pieni marakatti — ja kumminkin sinä olit pelastanut henkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle sillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli… Ja sitten sinä tulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en ole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.
Gilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä, jossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen ympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.