— Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni, etteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut. Ne muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.
— Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert vastustellut.
— Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta että surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet kyynelissä, — kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin jäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle ensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin, kun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että pahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on helmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin, jotka elämällä voi olla minulle varattuina.
Mutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa niin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan seuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä terhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.
IV.
VIHERVAARAN ENSIMMÄINEN MORSIAN.
Herätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan sisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten liehuttelevan ohuita akkunaverhoja.
— Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa minulle! oli hänen ensi ajatuksensa.
Hän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa ullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan Lumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän ollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan muiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin oli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina onnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman iloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien tulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut hänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen taasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut tuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan kuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut, ennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli Gilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli siellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja tänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva hänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä hänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin — tuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille — tuolle ajanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa yhteiseen uuteen kotiin.
Sinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu. Diana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia mukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran kaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän mukanansa puutarhaan.