— Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta… Kuules Anna, minulla ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä… Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille, ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on tapahtunut. Niin minä tekisin.
— Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasi
Anna hiukan kartellen.
Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää, että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka, kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.
— No, onhan meillä hyvää aikaa — meidän ei tarvitse suinkaan hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin, tässä on tosiaankin paljon selviteltävää… Mutta minun on sääli tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin, tietenkin!
— Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi, lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, — jotakin työtä, jonka hän voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta! Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi antaa vaipua unhoon.
XXXIII.
LESLIE PALAA.
Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.
— Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. — Mistä sinä tulet? Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.
— Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin palata kotiin aivan salaa, — kenenkään tietämättä minua tarkata.