Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.

— Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?

— Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi, hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä, jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui. Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa kävisi helpommaksi — hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja sekin tuotti hänelle huojennusta.

— Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie — minusta tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.

— Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta — että Dickin täytyi tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa… En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni — kuin olisin muuttunut toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni… Se tuottaa minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen — minulla on tunne, kuin olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään niin kaikkea — juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne. Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani — hän toi minut kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä, että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa yksin minun mielipiteeni varaan — minun olisi tullut neuvoa sinua kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin — hänhän oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet niin alakuloisena.

— Entä Dick — tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan täydellisesti?

— Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin. Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli tapana istuskella, ja hän joi — pitemmälti ei hän muista… Anna, en ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin: "Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:

"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin unissakävijä.

— Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet vielä nuori — sinulla on elämä edessäsi — saat vielä nauttia monesta ihanasta vuodesta.

— Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön — en jaksa ajatella tulevaisuutta… Ja Anna — voitko ajatella — minun on ikävä… Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele, olin sentään kiintynyt Dick parkaan — tarkoitan Georgeen — aivan kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt — häpesin sitä — sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin, ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan — usein olin siitä itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen, että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi sen — nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä, kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten — sekä ulkonaisten että sisäisten — joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?