— Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan asukkaathan tekivät saman erehdyksen.
— Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti — hän sanoi, että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun oli tehtävä, — ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa. Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani… Ei, se oli mahdotonta, minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä… Olisi ollut kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan. Ja tiedätkö, Anna — juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä annoin myötä… Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin, että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni. Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen — mutta en voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti — ja kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa…
— Sen käsitän kyllä — ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt on kaikki ohitse — kahleesi on murrettu — vankilaa ei ole enää olemassa.
— Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä, silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. — Mutta — näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä — sinähän varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani — tuona iltana hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti… Väliin minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä sokeina houruina. Ja houruna oleminen — senkaltaisena houruna — on melkein yhtä vaikeata kuin olo — häkkilintuna.
— Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.
Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa — siksi ei
Anna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.
Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.
— Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. — Elämä ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän. Anna, taputa minua päähän — kuin olisin pieni tyttö — hyväile minua hiukan — ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.