Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa, mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle, jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan — pienen valkean majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä savukiemuroita — majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara talonharjalle.
Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.
— Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa, mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.
— Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään. — Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette huutaneet minua, Gilbert?
— Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.
— Entä — kuinka on, Gilbert — jääkö tämä pienokainen eloon?
— Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa — ja kuulepa vain, mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.
Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.
— Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot kirkastuneina. — Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi, muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime kesänä… Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni — mutta nyt se on poissa!
— Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.