— Ei toki — ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä — se paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa — omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa, ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni, Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan, että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon — sen tulen aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta vuoteen — ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen — ei hän voi käydä minulle muukalaiseksi… Oi Marilla, katsopa pojuni pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?

— Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinen
Marilla.

Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen ennallaan.

— Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia — mutta niinhän ei ole — vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä myöten. Ja entä hänen kätensä — rukoilen sinua, Marilla, katso hänen käsiänsä!

— Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat, sanoi Marilla. — Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.

— Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu, että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet. Oi Marilla — sanos — mitä luulet — tuleekohan hänelle todella punainen tukka?

— En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. — Tuosta en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää esiin, niin että sen voi nähdä.

— Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa — etkö näe noita hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri samanlainen otsa kuin Gilbertillä.

— Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna, sanoi Susan. — Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa. Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään, millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas vain, kuinka sievä muoto niillä on — ja kuinka korvalehdykät ovat aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.

Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään omat syntymättömät lapsensa.