— Niin, häntä kyllä — mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä ollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria, näettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen kalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin ajatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja heidän kipujansa.
— Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä lämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.
— Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän sittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?
— Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin tapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon häntä — eihän hänen talvitte huutaa!
Lopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle suurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi. Kapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan toinen henkilö — keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu vahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta alkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin. Hänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista, mutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei edes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin vastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin harvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies ei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen rohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois. Anna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen välkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies olikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli vakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.
— Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi hän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.
— Marshall Elliott, vastasi kapteeni.
— Marshall Elliott? huudahti Anna. — Oi, kapteeni Jim — eihän se voi olla mahdollista — aivan niin, ääni oli hänen — ja ajatelkaas, minä en tuntenut häntä — olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi hän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, kuka hän oli.
— Sen hän tahallansa piti salassa — hänestä se oli huvittavaa. Älkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi — se tuotti hänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut pois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on päässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter Flaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien muiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla tuli puhelimitse sana — vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall nousi vain paikaltaan ja meni ulos — huutamatta ja hurraamatta — sen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne lennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki oikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa sekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee pääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan. Augustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen oveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella äänellä, mitä mokoma melu merkitsi.
— Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä olet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. — Vapaamieliset juhlivat rummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon vasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.