Gus oli pakahtua kiukusta — osittain siksi, että hänen oli täytynyt nousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei hänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna kahdentoista jälkeen yöllä.
— "Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni", tuumiskeli Marshall, "sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle selkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta."
Hän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään — ja sen Gus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain pieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan toimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi hänet. Ja sitten hän sanoi: "Jokainen on heikompansa herra — ja nyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan vapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki tällä partaveitsellä korvasta korvaan." Kukapa olisi aavistanut, että tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä näkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa… Marshall istui hiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä viikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös, katsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai renkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä kynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar kirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni tainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet tointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia, alkamatta väristä koko ruumiistansa.
Kapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin veneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän istui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen lahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin istui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen kuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin viittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:
— Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt auringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana — ihana. Minä olen ollut melkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin kesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä ei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan, silloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi itsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen lukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut itsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi kohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana — merelle, joka ei ole merkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe, luulen löytäväni kadonneen Margaretani.
Sen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan nuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta morsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta — rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.
— Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti ja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe — olen lukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin silmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta kammottavalta — se herättää mielessäni pelkoa.
— Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas kapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin, ja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut niin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. — Kuinka voisimme tulla toimeen ilman teitä!
Kaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.
— Ah, se käy kyllä varsin hyvin… Mutta te ette sentään unohda tykkänään vanhusta, rouva Blythe — ei, sitä en luule… Muistoni ei tule tuottamaan tuskaa ystävilleni — päinvastoin toivon ja uskon, että heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille joku hetki… Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani kutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti hänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että tahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee Ensi perämiestä — tuota vanhusparkaa…