— Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan välinpitämättömästi.
Hänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.
— Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin muutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä keskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää häntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän kertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan puolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle "Neljällä sisarella" hän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut hänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin kertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka käsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin rakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein sääliä — mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö ollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen. Syksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa hiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä hän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.
— Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta lisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan kaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. — Ja ajatelkaas, lisäsi hän katuvaisena huoaisten, — jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan, ei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin tuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan Gilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä puoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos milloin yritänkään ajatella omin päin — silloin saan tuota pikaa kuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan itseni täysin nolatuksi.
— Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. — Mutta pyydän sinua — älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään tarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada sellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla puolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti kimeällä rääkkyvällä äänellänsä: "Niin juuri, olet aivan oikeassa, ukkoseni."
Anna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien kajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä kaunein musiikkiakordi.
Susan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan hilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla, huokauksella.
— Mikäs nyt on, rakas Susan? kysyi Gilbert.
— Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna, kavahtaen pystyyn.
— Ei, ei suinkaan — rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta voihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja… En ymmärrä, miksikä kova onni on seurannut minua koko tämän viikon… Leipä ei kohonnut — no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli — ja silittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen — ja rikoin tohtorinnan suuren paistivadin… Ah, hyvä Jumala… Ja nyt saan kaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut jalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa häntä hoitamaan.