— Sehän on kauhean ikävää, — tarkoitan sitä, että sisarellesi on sattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.
— Niin, sanokaapa muuta… Mutta suremassa ja kärsimässähän täällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä nyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän muka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole tapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan hän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä hoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.
— Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi aikaa, kun sinä olet poissa.
— Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna, käyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko maailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee levottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.
— Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo! Minä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin tyytyä toistaiseksi.
— Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan on poissa? huudahti Leslie. — Oi, se olisi minusta niin hauskaa — tekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin tuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää — ja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä, vaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin keittiönovellani maankiertäjän.
Anna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muutti
Leslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. Neiti
Cornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuolla
tavoin.
— Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän salavihkaa Annalle. — Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen nyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua sopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford on minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät saa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet, jos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä tervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä siitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin äskettäin: "Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun George Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista noussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi surtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava mustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten — eikä siitä ollut vahinkoa silloinkaan…" Ja kun muori Louisa Baldwin myöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen merkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki ollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: "Sinäkään et yhtään epäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut kaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin epäluuloisempi kuin Leslie Moore." Mutta toisten ihmisten täytyy saada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin… Olen joka tapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi alla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.
Owen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun iltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa pienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle, huoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein silmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen polvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä, jotka huitoivat ilmassa.
— Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen toiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.