— Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen! piipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili tuota näytelmää. — Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät tattut, ja ne ovat pojun omat tattut.
Anna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut useita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden, jota teos "Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita" tarjosi. Siinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää, puhumasta tenavillensa "pikkulastenkieltä". Pienokaisia olisi ehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin, aina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he oppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. "Kuinka voikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan huolellista kieltä", tuumiskeli kirjan tekijä, "jos hän itse totuttaa sen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja jalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä päivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka on uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään 'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä omasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta, joka sille maailmassa kuuluu."
Tuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut Gilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei koskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa "lastenkieltä". Gilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen sopimuksen — jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla, kun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. "Oi tuloinen pieni tydänkäpyni!" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin aivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään juhlallisista lupauksistansa.
— Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia, Gilbert, sanoi Anna, — siitä voit olla varma, muutoin hän ei varmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti täytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta. Olisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille palleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja pojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat kuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin, ja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo — oma pikku halakanvalpaani!
— Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka ollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin vakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä. — En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla sinä puhuttelet poikaamme.
— Etpä suinkaan — sitä ei käy ihmetteleminen — sinähän et ole liioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia… Sinun ei maksa vaivaa ylvästellä, — minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia ennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta — mitäs siihen sanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi — te olette pelkkiä kamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän hymyilee minulle — hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa mieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?
Gilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. — Oi, te äidit!
Jumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!
Tällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja hemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii ja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen kuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert ollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän lörpöttelyn juhlahetkiä, — ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt yllätti heidät.
Leslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä, kuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille, haihduttaen poskien ja huulten helakan punan.
Owen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä ei hän havainnut Annaa.