— Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri — viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että Owen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada tavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia, on herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo surunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois — voit panna ne sievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi — et tarvitse niitä enää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä on kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla ei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella hiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi. Vastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet — joskin myös hiukan suruilla sekoitettuina — se on uskoni. Muistatko tuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se toteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan lahjan — rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin — enempää en sano.
Leslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle, mutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän lienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli kohdellut Leslie parkaa niin pahoin — polku, jota hänen oli täytynyt vaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä voinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla. Mutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka valaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi ja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä ja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt noudattamasta tuota pyyntöä.
XXXVII.
NEITI CORNELIA JULISTAA HÄMMÄSTYTTÄVÄN UUTISEN.
Neiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut pieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin lahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja punakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä ne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut paljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä — veltosti keinuilevia vesiä tai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa, joka hänestä tuntui mukavimmalta — kädet jouten sylissä — mikä oli varsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen — neiti Cornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja Gilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin sitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti Corneliaa?
Alakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan ainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan myöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut ollenkaan hänen luontonsa mukaista.
— Missä Leslie on? kysyi hän — ilmeisesti ainoastaan jotakin kysyäksensä.
— Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana olevasta metsästä, vastasi Anna. — He palaavat vasta illalliselle — jos silloinkaan.
— Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään huimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. — Minä puolestani käyskentelen täällä odotellen merkkejä ja ihmeitä — te naisväki voisitte varmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta Anna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä! Ehkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?
— En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti Cornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen tehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. — Tulin vartavasten siitä kertomaan. Minä menen naimisiin.