Majasen asukkaat oleskelivat paljon ulkosalla. He söivät vaatimattomat illallisensa istuen rehevässä ruohikossa mäen juurella varjoisassa puutarhannurkkauksessa ja he tekivät illoin kävelyretkiä lempeässä puolihämyssä. Eräänä iltana tapasi Owen Ford Leslien yksin puutarhassa. Anna ja Gilbert olivat poissa, ja Susania odotettiin tosin juuri tänä iltana, mutta hän ei ollut vielä saapunut.
Pohjoinen taivas hohti opaalin- ja vaaleanvihreän värisenä honkien latvojen yläpuolella. Ilma oli viileä, sillä oli jo ehditty elokuun ja syyskuun vaiheille, ja Lesliella oli kirsikanpunainen olkahuivi kevyesti heitettynä valkoisen pukunsa ylitse. Hiljaa kulkivat he nyt rinnakkain noita kapeita, varjoisia, kukkien reunustamia hietakäytäviä. Owenin täytyi pian matkustaa pois. Hänen lomansa oli lopussa. Leslie tunsi sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän tiesi, että tässä rakkaassa puutarhassa lausuttaisiin ne sitovat sanat, jotka lujittaisivat heidän sanoitta solmitun liittonsa.
— Väliin illoin tuovat tuulenhenkäykset tässä puutarhassa mukanansa omituisen tuoksun, joka on kuin jonkin hienon ja heikon hajuveden lehahdus, sanoi Owen. — Minun ei ole koskaan onnistunut löytää juuri sitä kukkaa, josta se leviää. Se haihtuu pian ja siinä tuntuu olevan salaperäistä ja ihmeellistä suloa. Minä rakastan ajatella, että siinä liitelee isoäiti Selwynin sielu, joka on halunnut viivähtää hetkisen tällä hänelle rakkaalla paikalla. Tämän pienen talon ympärillä mahtanee olla kokonainen parvi ystävällisiä henkiä.
— Minä olen asunut sen katon alla kuukauden vain, sanoi Leslie, — mutta rakastan sitä enemmän kuin koskaan tulen rakastamaan tuota suurta taloa, missä olen viettänyt koko elämäni.
— Tämä talo rakennettiin ja pyhitettiin rakkaudelle, sanoi Owen. — Tällaisten talojen täytyy jossakin määrin vaikuttaa asukkaihinsa. Ja tämä puutarha — se on yli kuusikymmentä vuotta vanha, ja nämä kukkakuvut tietävät kertoa tuhansista toiveista ja riemuista. Toiset näistä kukista ovat todellakin opettajan morsiamen istuttamia, ja hänen kuolemastansa on nyt kolmekymmentä vuotta. Kumminkin ne kukkivat joka kesä. Katsokaa näitä punaisia ruusuja, Leslie — kuinka ne kuningatarten tavoin kohoavat muita ylemmäs!
— Minä rakastan punaisia ruusuja, sanoi Leslie. Anna pitää eniten vaaleanpunaisista ja Gilbert valkoisista. Mutta tummanpunaiset ovat minun lempikukkiani. Ne tyydyttävät sydämeni kaihoa tavalla, jota mikään muu kukka ei voi tehdä.
— Nämä kukat ovat hyvin myöhäisiä — ne kukkivat vasta kun toisten kukkimisaika on jo ohitse ja ne uhkuvat hedelmöittävän kesän kypsyyttä ja lämpöä, sanoi Owen poimien muutamia noista hehkuvanpunaisista, puoliavoimista nupuista. — Ruusu on rakkauden kukka — sen on maailma jo vuosisatoja tunnustanut. Vaaleanpunaiset ruusut ovat toiveikkaan, sitovan rakkauden ruusuja — valkoiset merkitsevät kuollutta rakkautta — mutta tummanpunaiset ruusut — sano, Leslie, mitä ne merkitsevät?
— Rakkautta, joka voittaa kaikki esteet, sanoi Leslie hiljaa.
— Niin, rakkautta, joka vihdoinkin on ehtinyt päämääräänsä… Leslie, sinä tiedät, ymmärrät kaikki… Leslie, olen rakastanut sinua siitä hetkestä saakka, jolloin näin sinut ensi kerran. Ja minä tiedän myöskin, että sinä pidät minusta — minun ei tarvitse kysyä sitä. Mutta tahtoisin kumminkin kuulla sen huuliltasi — rakkaani, tahdothan ilahduttaa minua…
Leslie sanoi jotakin hyvin hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Heidän kätensä ja huulensa yhtyivät, heidän elämänsä ylevin hetki oli tullut — ja heidän seisoessansa tuossa vanhassa puutarhassa, johon liittyi niin paljon muistoja rakkaudesta ja onnesta, tuskasta ja kaipauksesta, kiinnitti Owen Leslien kimmeltävään tukkaan tummanpunaisen ruusun, voittavan rakkauden vertauskuvan.