Mutta ääni tukehtui Annan kurkkuun, hän ei voinut puhua. Gilbert odotti veräjällä honkien luona, Annan kiertäessä taloa lausuen jäähyväiset joka huoneelle. Hänen oli lähdettävä pois, mutta pieni talo oli jäävä paikoilleen, silmäilemään merelle pienine epäsäännöllisine akkunoineen. Ähkyen ja huokaillen tulivat syystuulet käymään sen ylitse, harmaa sade oli huuhteleva sitä, mereltä kohoavat valkoiset usmajoukot verhoavat sen vaippaansa. Kuutamo oli kirkastava sen ja valaiseva vanhat lehtikäytävät, missä opettaja ja hänen morsiamensa olivat astelleet. Tällä kalastajarannikon kulmalla oli viehkeitten tarujen henkäys tuntuva vielä kauan — tuuli oli suhiseva tuhatvuotisia säveliään hopeanhohtoisten särkkien vieressä kasvavassa kaislikossa — pulpahdellen ja solisten syvissä lahdekkeissa punertavien rantakallioiden välissä tulivat laineet yhä edelleen lähettämään ilmoille houkuttelevan kutsunsa.
— Mutta me emme ole enää täällä, sanoi Anna kyyneliä vuodattaen.
Hän lähti, painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Gilbert seisoi odottaen häntä katse hymyilevänä. Majakan tähti loisti pohjoisen puolella. Pieni puutarha, missä kehäkukat vielä komeilivat, verhoutui jo hämyyn. Anna kumartui suutelemaan kulunutta vanhaa kiviporrasta, jota hän oli noussut morsiamena taloon tullessaan.
— Hyvästi, rakas pieni haavemaja, sanoi hän.