— Kun sen nyt kerran on tapahduttava, niin käykäämme käsiksi asiaan, niin on kaikki sitten ohitse, sanoi Anna tyytyen mieli haikeana kohtaloonsa.
— Tiedäthän kyllä, että sinä kiinnyt myöskin tuohon ihanaan vanhaan maakartanoon, kun olet asunut siellä niin kauan, että siihen on ehtinyt liittyä rakkaita muistoja, sanoi Leslie. — Hyvät ystäväsi tulevat sinne, kuten ovat tulleet tännekin — onni luo siihen hohdettansa… Toistaiseksi se sinusta tuntuu talolta vain — tulevat vuodet muuttavat sen teidän kodiksenne.
Anna ja Leslie itkivät kilvan seuraavallakin viikolla, kun pikku Jemistä äkkiä tuli "iso poika". Muutos saatiin aikaan sillä verrattain yksinkertaisella keinolla, että pitkät mekot leikattiin poikki. Anna käyskenteli koko päivän mieli apeana, — vasta illalla hän tunsi saaneensa "pikkupoikansa" jälleen, nähdessään hänet puettuna pitkään yöpaitaan.
— Ensi kerralla hän saa polvihousut, — sitten seuraavat pitkät housut, — ei aikaakaan, niin hän on jo iso täysikasvuinen mies, huokasi hän.
— Eihän tohtorinna sentään toivone, että hän olisi pikkulapsi kaiken ikänsä? kysyi Susan. — Jumala siunatkoon tuota pientä sokeritoppaa — hän on niin kovin helttainen lyhyessä mekossaan, jonka alta pienet tassut näkyvät… Ja ajatelkaa, kuinka paljon vähemmän vaivaa pesusta ja silityksestä on!
— Anna, sain juuri kirjeen Owenilta, huudahti Leslie tullen sisään kasvot loistavina. — Et voi ajatella, miten hauska asia minulla on kerrottavana! Hän kirjoittaa aikovansa ostaa sinun pienen haavemajasi kirkonisänniltä, pitääksensä sen kesähuvilana. Anna, etkö ole iloinen siitä!
— Oi Leslie, "iloinen" on aivan liian lievä sana… Nyt en ole puoleksikaan niin pahoillani muutosta, kun tiedän, että vieraat kädet eivät tule loukkaamaan tämän pienen kodin pyhyyttä ja ettei se myöskään jää rappeutumaan. Oi kuinka viehättävää — suorastaan hurmaavaa! —
Eräänä lokakuun aamuna heräsi Anna tuohon kalseaan todellisuuteen, että hän oli nukkunut viimeisen kerran pienen haavemajan katon alla. Mutta muuttokiireet estivät häntä antautumasta surumielisen tunnelman valtaan, ja illan tultua olivat tuon pienen talon seinät paljaat ja kujilla näkyi syviä pyöränjälkiä. Anna ja Gilbert olivat jääneet kahden taloon, sitä hyvästelemään. Leslie oli lähtenyt Susanin ja pikku Jemin kanssa viimeisessä muuttokuormassa The Gleniin. Auringonlaskun hohde virtasi verhottomista akkunoista sisään.
— Minusta kaikki näyttää niin surevalta ja nuhtelevalta, sanoi Anna. — Eikö sinustakin? — Oi, kuinka koti-ikävä ensi yönä tulee vaivaamaan minua tuossa uudessa talossa!
— Me olemme olleet täällä hyvin onnellisia, eikö totta,
Anna-tyttöseni? sanoi Gilbert hyvin lempeällä äänellä.