— Ei, ei, Susan, emme me ole joutuneet epäsopuun… On vain kysymys siitä, että Gilbert tahtoisi ostaa Morganin vanhan tilan, niin että me sitten muuttaisimme The Gleniin. Sen takia minä itken silmät päästäni.
Susan ei käsittänyt ollenkaan Annan tunteita. Päinvastoin häntä ihastutti toivo saada muuttaa tiheämminasuttuun seutuun. Ainoa seikka, mitä hän olisi voinut muistuttaa tuosta pienestä haavemajasta, oli että se oli niin syrjässä ja erillään muusta maailmasta.
— Mutta rakas pikku tohtorinna, sehän on vallan mainiota! Sellainen suuri huvila muhkeine puutarhoineen, ja metsä aivan vieressä! Mitä itkemistä siinä on?
— Minä inhoan suuria huviloita, nyyhkytti Anna.
— Ah, te ette suinkaan inhoa niitä sitten, kun teillä on ympärillänne puoli tusinaa lapsia, sanoi Susan, pystymättä oikein oivaltamaan Annan ajatuksenjuoksua. — Tämä talohan on jo nytkin liian ahdas meille. Vierashuonettakaan ei meillä ole, nyt kun rouva Moore asuu täällä, ja ruokahuone on kurjin komero, missä koskaan olen syötävää säilyttänyt. Kääntyipä siellä niin taikka näin, niin aina iskee kyynärpäänsä johonkin. Sitäpaitsi täällä on aivan liian yksinäistä — täällä tulee ikävä… Eihän täällä ole kerrassaan mitään muuta kuin pelkkää luontoa.
— Minun ei ole koskaan ollut täällä ikävä, Susan, ja minulle merkitsee luonto niin äärettömän paljon… Mutta nähtävästi me tunnemme ja ajattelemme eri tavalla, sanoi Anna hymyillen heikosti.
— Vieläkös mitä, sitä en juuri sanoisi, — mehän sovimme yleensä varsin hyvin yhteen… Vaikka tohtorinnan hieno kasvatushan minulta kyllä puuttuu. Mutta sen minä sanon, että jos tohtori ostaa Morganin huvilan, niin tekee hän perheelleen oikean hyväntyön, sen tohtorinnakin kyllä tulevaisuudessa huomaa. Vesijohto siellä on ja likavesijohto myöskin, ja siellä on erinomaisia säilytyshuoneita ja seinäkaappeja, ja sitten siellä on vielä sementillä laskettu kellari, jonka toisessa päässä on pesutupa — toista sen veroista ei taida olla koko Prinssi Edvardin saarella. Tämä kellari, joka pikku tohtorinnalla täällä on ja jossa on rottia ja sarvijaakkoja ja jos mitä — se on ollut minun ainaisena huolenani ja sitähän en myöskään ole salannut.
— Että voitkin puhua tuolla tavoin, Susan, sanoi Anna epätoivoissaan. — Likavesijohdot ja ruokahuoneet ja sementillä lasketut kellarit pysykööt kunniassaan — mutta eiväthän ne muodosta kotia! Miksi et voi itkeä itkeväisten kanssa?
— Tuollainen ruikuttelu ei ole koskaan soveltunut minun äänelleni, pikku tohtorinna. Minä olen paremminkin sentapainen, että minä koetan rohkaista murheellisia ja lohduttaa heitä. Älkää nyt enää itkekö ja turmelko kauniita silmiänne! Tämä talo on kyllä hyvä ja on tehnyt oivan palveluksen, mutta nyt on herrasväen tosiaankin jo aika saada parempi.
Useimmat ihmiset arvostelivat tuota asiaa samalta kannalta kuin Susan. Leslie oli ainoa, joka täysin tajusi Annan tunteet. Hänkin itki ja nyyhkytti sydämen pohjasta saatuansa tiedon tuosta uutisesta. Sitten pyyhkivät he kyyneleensä ja ryhtyivät valmistelemaan tulevaa suurta muuttoa.