— Ei, se on kyllä totta, mutta vaahteralehdon lävitse virtaa puro, joka laskee lähellä olevan Glen-järveen. Sinä voit kuvitella, että olet saanut takaisin oman Tumman päilyvän aallokkosi.

— Niin, olehan nyt vaiti hetkinen ja anna minun ajatella tuota asiaa, Gilbert. Minun täytyy saada aikaa perehtyä siihen — tottua tuohon ajatukseen.

— Kuten tahdot. Eihän ole kiirettä. Mutta — jos päätämme tehdä kaupat, olisi hyvä, jos voisimme muuttaa ja saada kaikki kuntoon ennen talven tuloa.

Gilbert meni pois ja Anna laski pois Jimin lyhyet mekot vavahtelevin käsin. Hän ei voinut enää ommella sinä päivänä.

Kasvot kyynelten kostuttamina hän vaelteli tuolla pienellä alueella, jonka onnellinen valtijatar hän tähän saakka oli ollut. Morganin talo oli juuri sellainen, jollaiseksi Gilbert oli sitä kuvaillut — sillä oli monta hyvää ominaisuutta… Ympäristö oli kaunis, talo tarpeeksi vanha vaikuttaaksensa tyynen arvokkaalta ja siihen liittyi myöskin muistotaruja — ja toisaalta se oli tarpeeksi uusi ollaksensa mukava ja hyvin hoidettu. Anna oli aina ihaillut sitä — mutta ihailu ei ole samaa kuin rakkaus, ja pientä haavekotiansa hän rakasti. Hän rakasti kaikkea, mitä siihen kuului — puutarhaa, jota hän oli hoitanut ja jota niin monet muut naiset olivat hoidelleet ennen häntä — puutarhan nurkkauksessa hilpeästi virtailevan puron kimmeltäviä pyörteitä — noiden kahden suhisevan, natisevan hongan välillä olevaa veräjää — vanhoja punaisia hietakiviportaita — komeita lombardilaisia poppeleita — arkihuoneen avoimen lieden yläpuolella olevia pieniä lystikkäitä lasikaappeja — ravistunutta ja kieroksi vääntynyttä ruokahuoneen ovea — yläkerran hauskoja pieniä ullakkoakkunoita — keskellä portaita olevaa komeroa, missä talon ainoa pohjoiseen antava akkuna oli… Oi, kaikki nuo esineet olivat käyneet kuin osaksi hänen omasta itsestänsä! Kuinka hän voisikaan erota niistä!

Kuinka äärettömän rakkaaksi oli tuo pieni talo, joka entisaikoina oli pyhitetty rakkaudelle ja ilolle, käynyt hänellekin sen onnen ja tuskan takia, mitä hän täällä oli kokenut! Tänne oli hän muuttanut nuorena morsiamena, täällä oli pikku Joyce elänyt ainoan lyhyen päivänsä, täällä oli Jem-poikasen syntymä jälleen suonut hänelle onnen nauttia äitiyden suloudesta, täällä olivat hänen korvaansa ilahduttaneet nuo ihanat sävelet, jotka raikahtelevat pikkulapsen riemastelussa ja livertelevässä naurussa, täällä olivat rakkaat ystävät istuneet hänen lietensä ääressä. Ilo ja tuska, heräävä elo ja kuolema olivat ainaiseksi pyhittäneet tämän pienen haavekodin.

Ja nyt hänen täytyi luopua siitä. Sen oli hän jo tiennyt pyrkiessään panemaan vastaan kaikin voimin ja pitämään kiinni tästä rakkaasta paikasta. Mutta pieni talo oli käynyt liian ahtaaksi. Gilbertin etu vaati muutosta — niin menestyksellistä kuin hänen toimintansa oli ollutkin, vaikeuttivat sitä kumminkin epäsuotuisat asunto-olot. Anna käsitti, että heidän olonsa tässä rakkaassa ensi kodissa lähestyi loppuansa ja että hänen täytyi rohkeasti tyytyä tuohon tosiseikkaan. Mutta kuinka hänen sydäntänsä kirvelikään ja pakotti!

— Tuntuu aivan siltä, kuin elämästäni olisi riistetty jotakin, nyyhkytti hän. — Jospa edes rohkenisin toivoa, että tänne muuttaa kunnollisia ihmisiä meidän sijaamme — tai että talo tykkänään saisi olla tyhjänä! Se olisi melkein parempi kuin että tänne tulisi olentoja, jotka eivät ole perehtyneet tämän haaveinaan maantietoon eivätkä tunne niitä elämänkohtalona, jotka ovat suoneet tälle talolle sen sielukkaisuuden ja sen selväpiirteisen henkilöllisyyden. Ja jos sellainen lammaslauma tulee tänne, niin saa nähdä, että kaikki rappeutuu ja pirstoutuu varsin lyhyessä ajassa — vanha talo menee pian pilalle, ellei sitä hoideta huolellisesti. He tallaavat puutarhani ruohikon ja antavat lavojen peittyä rikkaruohoon — poppelit saavat olla karsimatta — säleaidasta putoilevat säleet, niin että se lopuksi on kuin hampaaton suu — katosta sataa huoneisiin — laastitus irtaantuu — he pistävät pieluksia ja rääsyjä paikoiksi rikkinäisiin akkunoihin, ja kaikki käy epäsiistiksi ja ränstyneeksi.

Annan vilkas mielikuvitus saattoi tuon pienen talon otaksuttavan rappeutumisen ja alennustilan esiintymään hänelle niin räikein värein, että hän suri sitä kiihkeästi kuin jo tapahtunutta konnantyötä. Hän istuutui ulkoportaille ja nyt seurasi pitkällinen ja kiihkeä itkukohtaus. Susan tuli ulos jollekin asialle ja kysyi osaaottavasti, mitä surullista oli tapahtunut.

— Onko rouva kenties riitaantunut tohtorin kanssa — vai kuinka? Siitä ei pikku tohtorinnan pidä olla niin pahoillaan. Sellaista sattuu parhaimmissakin perheissä, olen kuullut sanottavan, vaikeatahan on avioliitossa aina ylläpitää sopua… Tohtori katuu kyllä, jos hän on sinkauttanut rouvalle jonkin harmillisen sanan, ja sitten tarvitsee vain sopia ja taputella toisiansa.