— Kuules, rakas ystäväni. Ymmärrän varsin hyvin tunteesi, sillä siltä minustakin tuntuu. Mutta olemmehan aina tienneet, että meidän jonakin päivänä täytyy muuttaa täältä pois.
— Niin kyllä, mutta ei niin pian, Gilbert — ei nyt vielä.
— Mutta kenties ei toiste enää ole tarjona tällaista tilaisuutta. Jos me emme osta Morganin taloa, ostaa sen joku toinen, eikä The Glenissä ole mitään muuta taloa, jonka me haluaisimme saada, eikä myöskään mitään muuta oikein hauskaa paikkaa, mihin voisi rakentaa talon. Meidän pieni haavemajasemme on merkinnyt meille enemmän kuin mikään muu talo koskaan voi tulla meille merkitsemään, sen kyllä myönnän, mutta tiedäthän, että se on hiukan syrjässä soveltuaksensa lääkärin asunnoksi. Olemmehan tunteneet tuon epämukavuuden, joskin kaikki siitä huolimatta on käynyt verrattain hyvin. Ja kodiksemme se on jo nytkin hiukan ahdas. Kun joku vuosi on kulunut ja Jem haluaisi saada oman huoneen, käy se aivan liian pieneksi.
— Niin, tiedän kaiken — tiedän kaiken, sanoi Anna, ja kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. — Tiedän hyvin, mitä varjopuolia sillä on, mutta minä pidän siitä niin paljon ja täällä on niin kaunista.
— Sinusta tuntuisi täällä varsin yksinäiseltä, kun Leslie on poissa — ja kapteeni Jim myöskin. Morganin maakartano on ihana, ja vähitellen rakastuisimme kyllä siihenkin. Muistathan, Anna, että olet aina ihaillut sitä.
— Niin kyllä — mutta — mutta — tämä tulee niin kauhean äkkiä, Gilbert. Menin aivan päästä pyörälle… Minullahan ei kymmenen minuuttia sitten ollut pienintäkään ajatusta, että tulisin jättämään tämän rakkaan paikan. Olen juuri miettinyt, mitä kaikkea istuttaisin keväällä puutarhaan. Ja jos me lähdemme täältä, kuka muuttaa tänne meidän jälkeemme? Tämä asunto on syrjässä, arvatenkin tänne tulee jokin köyhä, muutteleva perhe, jonka lapsilauma tallaa kaikki maahan — joka päästää kaikki ränsistymään — oi, tänne ei jää tuumankaan leveydeltä alaa, johon ei tuo pyhätön häväiseminen ulottuisi… Oi, se vihloo suorastaan sydäntäni…
— Ymmärrän sen kyllä. Mutta me emme voi ottaa huomioon sellaisia seikkoja, kun todellinen etumme on kysymyksessä, Anna-tyttöseni. Morganin talo sopii meille aivan jokaista pienintä yksityiskohtaa myöten, emmekä tosiaankaan voi päästää sellaista tilaisuutta käsistämme. Ajattele tuota suurta nurmikenttää komeine vanhoine lehmuksineen — sen takana sijaitsevaa lehtoa vaahteroineen ja kastanjoineen! Ja siitä alkaa sitten varsinainen suuri metsä — sitä on kaksitoista acrea. Tuo nurmikenttä ja lehto kelpaisi tosiaankin leikkipaikaksi lapsillemme! Lisäksi siellä on vielä muhkea hedelmäpuutarha, ja sinähän olet aina ihaillut korkeata punaista tiilimuuria, joka kiertää puutarhaa ja jossa on portti — olet aina sanonut, että tuo puutarha omenapuineen ja muureineen oli kuin satukirjasta otettu… Ja koko tuolta alueelta, sekä rakennuksesta että puutarhasta, on meillä melkein yhtä kaunis näköala merenlahdelle ja hietasärkille kuin täältä.
— Sieltä ei voi nähdä majakan tähteä.
— Voi kyllä. Voit nähdä sen ullakon akkunasta. Ja siinä on vieläkin yksi ansiopuoli, Anna — sinähän pidät suurista ullakoista, joissa on pimeitä soppia ja nurkkauksia.
— Miatta puutarhassa ei ole puroa.