Rakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu vihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä maisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi kasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja huolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti omituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit — kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti puhdistettua ja hoidettua.
— Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla on tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. — Ellei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta, kuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan lapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä järjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.
He eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella tiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat koivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna nuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien oikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä kasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen välitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran koossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää, siintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään vaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin askelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta veräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän säpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka tuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää uteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä tuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti häneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään — kauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen kaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta, ja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat kiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset kuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä, soreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin valmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.
— Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna hiljaa.
— En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli tykkänään kiintynyt nuorikkoon.
— Hän seisoi tuolla veräjän luona — ei, älä katso sinnepäin! Hän seisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.
— En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani. The Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole senlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.
— Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et varmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet muistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole ikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi hurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.
— Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua — asuu kenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.
— Se ei voi olla mahdollista — hänellä oli valkoinen esiliina ja hän kuljetti hanhiparvea.