Ei käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen karkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät olleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut paljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä hänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä pitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut koko asiaa — asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen hyvyyttä.
Hilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä palava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna oli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli ihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien epämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden punaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä vanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut kunniasijan.
— Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi kapteeni Jim. — Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia sitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.
— Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.
— Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin kuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä, että herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen — päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.
— Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä majakassanne, sanoi vanha rouva. — Teillä on niin paljon muuta puuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.
— Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.
— Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä ostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa — aioin siitä saada oivan vatkulipäivällisen ja vielä muutakin.
— No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.
— Kadotitteko sen kotimatkalla?