Se oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi lahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen majakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki kohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen matkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi rakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät piilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä pälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä olivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän olevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon kauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.
— Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, — mutta minä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin, joka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja kalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.
Annan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä, puhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan tullessa sisään.
— Kapteeni Boyd — vaimoni, esitteli Gilbert.
Gilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä "vaimoni", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi niin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän kätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet ystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä kuin teräksestä kirpoava kipinä.
— Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan! Tulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne tiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei esitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni Jimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette nimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen alun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette oikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan virkistää vanhan erakon mieltä.
Hän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi, että hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.
— Kiitän nöyrimmästi — siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas rouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin — ainoana seuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä riippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin herttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.
Kapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina esiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin vaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei se nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista ihailun ilmauksista.
Kapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora, katse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan järeä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa todisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat täynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea raudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen huomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin silmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen, ja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin ilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut kadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä kapteeni Jim mereltä tähysteli.