— Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän tähän taloon, sanoi Gilbert. — Joku mainitsi teidän tuntevan sen, kapteeni Jim?
— Se pitää kyllä paikkansa. Luullakseni olen Neljän tuulen elossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan morsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin saarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta hän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.
— Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. — Tahtoisin niin mielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä talossa ennen minua.
— Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi Elizabeth Russel — ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan morsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta opettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.
— Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta maailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani kuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota siihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen olleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan jotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua pohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo kaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja minusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta minua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi melkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme illoin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa. Isäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään sekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan minut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi ollut apua — äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin saanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin lukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä vuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä ajalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!
Kapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan hiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan ja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan kertomustansa:
— Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet hietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta — jokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana rouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja silloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu, ja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en tullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä itsekkyydestä — sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi vieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi älyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä mitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi jo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan setänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut kiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei ollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja nyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen kanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia yksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut olemassa.
— "Milloin odotat hänen saapuvan?" sanoin minä.
— "Hän lähtee matkaan Royal William-aluksella kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä", sanoi hän, "ja silloin täytyy hänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää rakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen kirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen, että se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten."
— Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi selittää — mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että hän omisti hengen lahjan — tai kenties tuota kykyä oli katsottava kiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se oli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli myöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana poltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin ikäänkuin omituiseen unitilaan — muistelin hänen sitä nimittäneen selkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?