— Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.
Hän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan, huulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan ilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:
— Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä ja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa sinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut kaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa valmistumista — tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän oli valinnut paikan — sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen ja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen ja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin koulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka yhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan kituvassa tilassa, — iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja sanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa poskia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa… Niin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi puhua tavallisen ihmisen tavoin…
— Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa sisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja sitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa ylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja kirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin, toinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi pienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti opettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.
— No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista — yksin halotkin oli asetettu liedelle, — nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku ja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli samassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa toimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli suunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon olisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä lukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen — aivan kuten nyt…
Jälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä rakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä, — nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden ääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään, ja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan tai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet lasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne. Täällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat nuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki talon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä olemassaolostansa.
— Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja laskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin tuumiskelimme aina keskenämme: "Ajatteles, pian hän käyskentelee yhdessä vaimonsa kanssa!"
— Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta hän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt. Tapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä. Royal William oli viipynyt viikkokauden yli määräajan — se viipyi kaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa — ja tilanne paheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa John Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe — tässä alensi kapteeni Jim äänensä — minusta niiden katse oli aivan samanlainen kuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin roviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti, mutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun hän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi kuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä alkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat kaikki jo luopuneet toivosta — kahdeksan viikkoa oli jo mennyt menojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian ei ollut vieläkään saapunut — ei ollut saapuva koskaan, niin ajattelimme.
— Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen tyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret nojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos merelle.
— Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa näytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot olivat jäykät kuin kuolleella.