— Niin oli — se on tietty — kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli ollut kauhea matka — myrskyä myrskyn jälkeen — ja lopuksi olivat ruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun Persis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä — ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin itkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin myöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin häpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?
— Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.
— En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,— että häntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut harkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut mitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja viehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä ulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja tuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä. Heidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä alettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä katsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen kotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme pois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt näyssänsä. Ihmeellistä se vain oli — tosiaankin perin ihmeellistä! Mutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.
— Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa miellyttävän romanttisessa ilmakehässä. — Kuinka kauan he sitten saivat elää täällä yhdessä?
— Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään naimisiin — minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta palatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin käväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla kaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat kuin luodut olemaan onnellisia — oletteko huomanneet, että on sellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä sitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan heillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn sanoi minulle — nauraen omaan herttaiseen tapaansa: "Minusta oli kauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että minulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja sopia." Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti tämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi täällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy olla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas morsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva Blythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä kaunein.
Tuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä voisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana, omituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti Annalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti eduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan. Yksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen, mutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei ollut valinnut niinkään huonosti.
— Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. —
Tämä ilta on ollut harvinaisen hauska.
— Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.
— Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään, jos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim, luoden Annaan tutkivan katseen.